Tämä ajatus tuli mieleen, kun tajusin, että Ramsey Campbell on jo ikämies. Tunnustettakoon siis tässä, ennen kuin Campbell siirtyy ajasta ikuisuuteen, että kyseessä on yksi tärkeimmistä vaikutteistani.
Novellistina hän päihittää parhaana päivänään minkä tahansa Alice Munron tai Richard Fordin, ja nimenomaan heidän omassa pelissään eli psykologisena realistina. Ja silti Campbellin tarinat ovat aina kauhukirjallisuutta.
Eräs kirja-alan ihminen sanoi joskus, että sanan "kauhu" mainitseminen suomalaisen romaanin takakannessa pudottaa myynnin heti vähintään puoleen. Sama luonnonlaki on pitänyt huolta siitä, ettei Campbellin nimeä näy kulttuuri-ihmisten lukuvinkkilistoilla.
Luin Campbellin viimeisimmän Holes for Faces -kokoelman hiljattain. Mukana on monta kelpo tarinaa, mutta myös välittömiä klassikoita. Sellaisia, joita kukaan muu ei yksinkertaisesti voisi kirjoittaa.
Campbellin traaginen vahvuus on, että hän vietti lapsuutensa skitsofreniaan sairastuneen äitinsä kanssa. Hän havainnoi maailmaa eri tavalla kuin me muut. Hän näkee uhkaavia vihjeitä arkisissa huomautuksissa ja eleissä. Turvallinen todellisuus voi räjähtää painajaiseksi millä hetkellä hyvänsä, vaikka kaikki hymyilevät ja televisiosta tulee uutiset ja jääkaapissa on kylmää mehua ja ilta-aurinko valaisee arkisten rakennusten seiniä.
Sitä näkökulmaa minä Campbellin kohdalla kadehdin, säälin ja kammoan.
Sanalla sanoen kunnioitan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti