maanantai 18. marraskuuta 2013

Jumalten lepyttelyä

Kirjoitan romaania monenlaisten epävarmuuksien ja kirjoittamiselle vihamielisten velvollisuuksien vallitessa. Viikonloppuna jouduin harrastamaan vanhaa piirtämismetodiani: piirsin romaanin ideoita kuviksi melkein tunnin verran ennen kuin pääsin tarinaan sisään.

Toinen apukeino oli myös tuttu. Luin vanhan kaartin varmaotteista kirjailijaa, jonka tyyli on aika kaukana omastani, mutta jota arvostan suuresti.

Antti Tuurin Alkemistit kuvaa nimensä mukaisesti 1700-luvun Uudessakaupungissa vaikuttaneita alkemisteja. Mukana on Emanuel Swedenborgia ja muita tuon ajan uskonnollisia ja tieteellisiä kapinallisia, jotka iselleni ovat tulleet tutuksi William Blake -tutkimustyöni kautta (kuulostaa tarpeettoman mahtipontiselta, sillä se "tutkimustyö" on ollut jäissä kuta kuinkin vuodesta 2008).

Tuuri kertoi hiljattain eräässä tilaisuudessa, että hän kirjoittaa romaaninsa vanhanaikaisesti kirjoituskoneella. Tämä näkyy myös hänen virkkeessään. Tekstinkäsittelyohjelma mahdollistaa kokeilemisen ja sanapsykedelian ja loputtoman editoimisen, mutta kirjoituskoneen kanssa on pidettävä pää kasassa. Kun sormet laskeutuvat näppäimistölle, on tiedettävä, mitä aikoo sanoa. Osittain tästä varmaankin juontuu Tuurin romaanien ominaislaatu, jossa runous ei synny kielikuvista tai sanavyörytyksestä, vaan tapahtumista.

Sellainen näkökulma kirjoitustyöhön toimii hyvänä peilinä omalle työskentelytavalleni, jolle on tyypillistä eräänlainen määrätietoinen haahuilu. Kierrän jotakin intuitiivisesti syntynyttä mielikuvaa yrityksen ja erehdyksen kautta, kunnes henkilöt ja tapahtumat alkavat muodostua ja järjestyä jonkinlaiseen kronologiaan. Tämä on kai pikemminkin runouden kuin romaanitaiteen keino ja tuo mukanaan sekä vahvuuksia että ongelmia.

Suunnitelmallisemman lähestymistavan tekijöitä on myös nuoremman polven fantasiakirjailijoissa. JS Meresmaa kertoi jokin aika sitten, että hän laatii tapahtumakarttoja, ei pelkästään yhdelle romaanille, vaan romaanisarjalle. Myös historiallisessa fiktiossa tällainen kirjoitustapa on kaiketi pikemminkin välttämättömyys kuin valintakysymys. Eräs ystäväni on kirjoittanut jo useamman vuoden ajan historiallista romaania, jonka taustalla on käsittämättömän yksityiskohtaisesti laadittu maailma.

Kadehdin ihmisiä, jotka kykenevät pitämään sellaisia kokonaisuuksia hallinnassaan. Monessa tapauksessa apuna on kuulemma ollut roolipelitausta (ruotsalainen fantasiakirjailija Karin Tidbeck kertoi aiheesta hiljattain Vaasan LittFest-tapahtumassa). Pelimaailma harjaannuttaa mielikuvituksen pitämään näpeissään kokonaisia kuviteltuja maailmoita.

Antti Tuurilta kuulin myös yhden helpottavan yksinkertaisen ajatuksen, josta on viime aikoina ollut apua, kun olen ollut eksyksissä kirjoittamiseni kanssa. Ajatus ei ole uusi, vaan menee antiikkiin asti, mutta jokin Tuurin kiteytyksessä viehätti:

Alussa esitellään henkilöt. Keskikohdassa kohtalon langat kietoutuvat yhteen. Lopussa lepytellään jumalat.

Niin yksinkertaista se on, vaikka siinä välissä on alkemiahöyryjä, jotka sokeuttavat ja uhkaavat sekoittaa pään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti