House of Leaves, osa 2

Danielewskin House of Leaves -romaanin (ks. edellinen postaus) herättämiä ajatuksia voisi käsitellä pitkän esseen verran, mutta esitän nyt vain muutaman hätäisen kommentin.

Kuten sanottu, kyseessä on vähintäänkin kokeellinen romaani, joka rakentuu riivattu talo -teemaisen kauhutarinan ympärille. Se kuitenkin kasvaa filosofiseksi metafiktioksi ja kirjalliseksi tripiksi, jonka vertaista ei ihan heti tule mieleen. Kunnianhimon ja yksityiskohtien paljouden edessä ei oikein voi muuta kuin ihastella. Tätä kun lukee kesäyössä, ei lisäpäihteitä tarvita.

House of Leavesin ”kokeellisuudessa” on yksi mainitsemisen arvoinen piirre. Romaani ei hyppää suoraan altaan syvään päähän, vaan ikään kuin opettaa estetiikkansa ja ilmaisutapansa lukijalle vähän kerrallaan. Kauhutarina muuttuu vähitellen rinnakkaiskertomusten, pseudoakateemisten viittausten ja typografisen leikkien labyrintiksi

Romaani ei kuitenkaan missään vaiheessa täysin hylkää tai tee tyhjäksi tarinaansa vain osoittaakseen että tarina on aina "pelkkä konstruktio" tms. (mikä kuuluisi stereotyyppisemmän kokeellisen romaanin rutiiniin). Juonivetoisen kerronnan konventioita analysoidaan ja tutkitaan kuin vierasta elämänmuotoa, mutta niitä ei nihiloida. Tämä on selvästi yksi romaanin vahvuuksista.

House of Leaves on poikkeuksellinen myös siinä mielessä, että siinä on tunnetta. Kokeellinen taide, oli se sitten kirjallista tai kuvallista, on usein kylmää. Tämä on tietysti yleistys (poikkeuksia tulee mieleen saman tien, kirjallisuudesta ensimmäisenä Harry Salmenniemi), mutta tarkoitan sellaista filosofis-arkkitehtonista sommittelua, jonka ei ilmeisesti ole tarkoituskaan herättää muita reaktioita kuin oman heimon hyväksyntä ja tunnistamiselämys: tämä on tätä meidän juttua. House of Leaves on älyllisen metakirjallisuuspuolensa lisäksi aidosti pelottava, hauska ja koskettavakin. Kauhutarinana sen tenho on senkaltaista, etten ihmettele, jos vaikkapa Lovecraftia tai Ligottia lukevat innostuvat tästä (Stephen King -fanit eivät luultavasti pidä, vaikka King itse asiassa vilahtaa romaanissa fiktiivisenä henkilönä!)

Onhan romaania toki myös parjattu. Minustakin tuntui monessa kohtaa, että kyseessä on seonneen, päihderiippuvaisen kirjallisuudenopiskelijan epätoivonilmaus, kun sekä lopputyö että sydänverellä vuodatetut romaanikäsikirjoitukset ovat törmänneet establishmentin tiiliseinään. Ne on sitten paiskattu yhteen muotopuoleksi hirviöksi, joka on alkanut elää omaa elämäänsä (en siis tunne romaanin syntyhistoriaa tältä osin, vaan arvailen). Monet varmasti turhautuvat tähän teokseen jo kauan ennen puolta väliä, minkä ymmärrän myös.

Aivan varmasti on kuitenkin myös niitä, jotka laillani eksyvät House of Leavesin labyrinttiin oikein mielellään. Tämän voi luvata: jos teoksen jaksaa kahlata läpi, kokee jotakin sellaista, mitä kirjallisuus aika harvoin aiheuttaa.