tiistai 25. kesäkuuta 2013

Pittura grottesca














Erinäisten kesähaastatteluiden perusteella tähän aikaan vuodesta on hienoa lukea "hyvää dekkaria" kesämökillä tai uimarannalla. Toissa kesänä uskoin tähän romantisoituun, hyttysettömään idylliin.

Aurinko paistoi, vieno tuuli havisi koivunlatvoissa, dekkarissa eräältä henkilöhahmolta purtiin nenää irti naamasta. Mikä idylli.

Kirja jäi kesken. Ei sen vuoksi, että se oli groteski, vaan pikemminkin siksi, että se yritti olla. Väkivallanteko oli kerrottu niin kuin kaikki muukin kyseisessä romaanissa, venytetyn synopsiksen hengessä ja moralistisen pohjanuotin vallitessa. Ei groteskius niin synny. Se on hienovarainen laji.

Malliesimerkki hienovaraisemmasta lähestymistavasta on hollantilainen Tim Krabbé, joka on lajityyppimielessä omituinen tapaus. Olen lukenut häneltä kaksi romaania, joita molempia olen suositellut ihmisille, jotka tuntevat vetoa trillerin (tai jopa kauhuromaanin) ideaan ja estetiikkaan, vaan eivät löydä sille aikuiseen makuun sopivaa vastinetta genrehyllyistä. Krabbén The Vanishing on julkaistu suomeksikin nimellä Jäljettömiin, mutta se ei ilmeisesti herättänyt merkittävää vastakaikua (ilmestynyt englanniksi myös nimellä The Golden Egg, joka on uskollisempi sekä alkukieliselle Het gouden ei -nimelle että itse tarinan melkoisen ilkeälle koukulle).

Toisen romaanin The Cave luin hiljattain, joten se on tuoreempana mielessä. Englanninkielisten trillereiden kansiliepeissä on usein unputtownable ja real page turner -tyyppisiä ylistyksiä. Krabbén romaanissa niitä ei näy, vaikka kerrankin luonnehdinnat pitäisivät paikkansa. Pilasin yhden yön unet The Caven takia. Minusta tuntui jopa siltä kuin olisin lukenut Unikoira-romaanissani tavoittelemaani häiriintyneen ystävyyssuhteen kuvausta, mutta niin kuin se olisi pitänyt kirjoittaa. Tällaista ei ole helppo tunnustaa.

En juuri perusta juonikuvauksista, joten luonnehdin Krabbén tyyliä The Caven hollantilaisesta nimestä De grot johdetulla aasinsillalla.

Grot on sukua sanalle groteski. Molemmilla on yhteys latinan luolaa tarkoittavaan sanaan grotto. Muinaisten roomalaisten temppeleiden alla olevista luolaverkostoista löydettiin seinämaalauksia, joissa oli kummallisia ihmisen, eläimen ja kasvien sekasiköitä (pittura grottesca). Alun perin groteski on siis tarkoittanut luolasta löydettyä häiritsevää kuvaa, joka rienaa konventioita ja on juuri siksi ahdistavan outo.

Juuri sellaisia Krabbén romaanit ovat. Ne ovat lajityyppimielessä muotopuolia ja siksi arvaamattomia. Niiden järkyttävyys ei liity brutaaleihin yksityiskohtiin, vaan groteskiin kokonaiskuvaan, jonka lukija näkee vasta viimeisen virkkeen jälkeen, valaistessaan seinälle piirtynyttä kuvaa.

2 kommenttia:

  1. Tuosta The Vanishing -kirjasta tehty elokuva (se hollantilainen - siitä on amerikkalainenkin versio) on ainakin aika ahdistava ja lohduton.

    VastaaPoista
  2. Kyllä, se hollantilainen versio (Spoorloos) on uskollinen romaanille, mutta amerikkalainen yritys Kiefer Sutherlandeineen menee hirvittävällä tavalla metsään. Klassinen tapaus, jossa Hollywood päättää tehdä elokuvaksi tarinan, joka ei yksinkertaisesti voi miellyttää suurta yleisöä. Kun suurta yleisöä ei voi vaihtaa, vaihdetaan tarina. Sääli että krediiteissä mainitaan Krabbén nimi.

    Mutta ahdistava ja lohduton tuo Vanishing-romaanikin tosiaan on. Jos pitäisi valita näistä kahdesta lukemastani parempi, oma suosikkini olisi ehkä sittenkin The Cave (joka muuten sekin on käsittääkseni filmatisoitu Hollannissa). Siinä missä Vanishing on sysipimeä, tuossa Cavessa on enemmän sävyjä. Täytyy mainita myös, että molemmissa romaaneissa on lähes identtisiä teemoja, mutta jälkimmäisessä Krabbé syventää niitä hieman enemmän.

    VastaaPoista